Huomista odottaen käy matkaan.
On oltava ajoissa perillä,
jotta kaipuu hellittää.

Hetken päästä huominen,
ja jälleen odotusta luo,
seuraava samanlainen.

Kuvittelemalla kaiken muuttuvan,
tekemättä mitään sen eteen.
Suunnittelemalla elämälleen suunnan,
tulevalle kaavailee.
Menettää kosketuksen todellisuuteen,
samaan aikaan tapahtuvaan,
elämään,
joka juuri tänään
on tässä
ja nyt.

Rakastan tätä päivää,
samalla odottaen,
kukaanhan ei ole täydellinen.

Päivien mittaa oppii ymmärtämään,
mitä useammin silmänsä huuhtelee,
sen selkeämmin monet asiat näyttäytyvät.



Loukkaus sattuu eniten,
loukkaajan tietäessä sen.

En tarkoittanut pahaa,
en pyrkinyt satuttamaan.
Kuitenkin tekemäni asiat ovat sammuneita tähdenlentoja.
Petettyjä lupauksia, joita koskaan en antanutkaan.

Oletuksessa kaikki on valkoista.
Harmaantuuhan ihminenkin vanhetessaan.

Mursin peukaloni suuttuessani.
Sekään ei ollut tarkoitus.
En halunnut.
Niin kävi.

Se tietää ajan riittävän,
hetken oikean koittavan.

On sitä odotettu,
on kaivattu,
janottu
saapumaan.

Vaan käy niin kerralle edellisellekin,
taiteilija tuijottaa kellarinsa seinää,
katselee, kuuntelee,
maistelee taidetta toisten.

Tuoksu maalin,
kauniit kuvat,
kyynelehtivät silmät hukkuvat sointujen solinaan.

Mihin kadotti kykynsä aloittaa,
tarttua pensseliinsä,
kynään,
joka opastaisi hänelle tietään.

Vaan niin nuori nainen jumittuu jälleen
varaamansa hetken suttaamaan veteen
joka vain kastelee jättämättä jälkeäkään.





Turhautunut.

Se oli jälleen kaunista,
tynnyri.

Asuminen siinä pehmustein vuoratussa säiliössä,
josta näkee raostaan vain pienen palan todellisuutta
on helpompaa.

Kun kerran sieltä ulos kaadetaan,
ei pois tahtoisikaan.
Suojansa samettisen miksi luovuttaisi
kovan maailman edessä.

Useimmiten ei ole valinnanvaraa.


Jos vain silmäni sulkemalla voisinkin
kaiken pahan kadottaa,
sen tekisin,
sokeutuisin.

Vaan turhaa kieltää on julmuutta tapahtuvaa,
ei auta asioita muuttamaan,
ei puutteita katoamaan.


Pelkkä tieto ajatuksena ei ketään pelasta,
usko tulevaan ei monen mieleen tartu hokemalla,
täytyy selviäminen oppia kokemalla.

Turhaa ajatella.
Ilman suunnitelmaa muutoksesta.
Toistaiseksi koitan kehitellä strategiaa,
ei minusta ole unohtamaan turhaa kuolemaa.




Sammalta Kukkavaasissa.
Levää Akvaariossa.
Elämän Rikkaruohoja.

Onhan se tärkeää,
kumpikin sen tietää.

Kuitenkin molemmat samoilee etsien
reittiä siihen valoon,
joka kerran kadotettiin.

Sen kadottaminen oli virhe,
joka johtui virheestä,
joka toisesta,
kenties kolmannesta pienenevässä polvessa.

Onko opittu mitään,
jatkuvasta vuoristoradasta?

Uusiutuvista tarinoista siitä,
kuinka näin kummallisesti kävikin,
että tietää sait,
kun varoin ja varoin,
etten suuttumusta aikaan sais.

Kumpi siis on väärin,
luottaa vai jättää väliin,
parempiko unohtaa
kuin tuudittautua unelmiin.

Jospa sitä ei takaisin voikaan kasvattaa,
kuinka toinen muistelikin,
jokaisesta haavasta syvästä
arpi todistukseksi jää.
Arvet haalenee,
vaan tieto aina jää.

Säilyy varaus ukkosellakin,
ei ulospääsyä kuin salamoin.

Kummankin sisällä sota hakkaa rintakehää,
sisällä kapinoi vastaan suuntaa väärää.

Olisiko nyt se aika katkaista siima,
päästää kala,
jonka veneeseen nosti.
Tuo rimpuileva kala
vapauttaan haikailee.

Luottamusta,
vaatii, odottaa.
Vaan kuinka todella sitä osaa antaa.