Se tietää ajan riittävän,
hetken oikean koittavan.

On sitä odotettu,
on kaivattu,
janottu
saapumaan.

Vaan käy niin kerralle edellisellekin,
taiteilija tuijottaa kellarinsa seinää,
katselee, kuuntelee,
maistelee taidetta toisten.

Tuoksu maalin,
kauniit kuvat,
kyynelehtivät silmät hukkuvat sointujen solinaan.

Mihin kadotti kykynsä aloittaa,
tarttua pensseliinsä,
kynään,
joka opastaisi hänelle tietään.

Vaan niin nuori nainen jumittuu jälleen
varaamansa hetken suttaamaan veteen
joka vain kastelee jättämättä jälkeäkään.





Turhautunut.