Onhan se tärkeää,
kumpikin sen tietää.

Kuitenkin molemmat samoilee etsien
reittiä siihen valoon,
joka kerran kadotettiin.

Sen kadottaminen oli virhe,
joka johtui virheestä,
joka toisesta,
kenties kolmannesta pienenevässä polvessa.

Onko opittu mitään,
jatkuvasta vuoristoradasta?

Uusiutuvista tarinoista siitä,
kuinka näin kummallisesti kävikin,
että tietää sait,
kun varoin ja varoin,
etten suuttumusta aikaan sais.

Kumpi siis on väärin,
luottaa vai jättää väliin,
parempiko unohtaa
kuin tuudittautua unelmiin.

Jospa sitä ei takaisin voikaan kasvattaa,
kuinka toinen muistelikin,
jokaisesta haavasta syvästä
arpi todistukseksi jää.
Arvet haalenee,
vaan tieto aina jää.

Säilyy varaus ukkosellakin,
ei ulospääsyä kuin salamoin.

Kummankin sisällä sota hakkaa rintakehää,
sisällä kapinoi vastaan suuntaa väärää.

Olisiko nyt se aika katkaista siima,
päästää kala,
jonka veneeseen nosti.
Tuo rimpuileva kala
vapauttaan haikailee.

Luottamusta,
vaatii, odottaa.
Vaan kuinka todella sitä osaa antaa.