Tarvitsin taas tilaa hengittää,
lattian murtuessa alta.

Ei ollut enää kiinni ajasta,
eikä meistä ihmisistä miten tämä päättyisi.

Sillä ei ollut enää meitä,
oli vain kaksi yksinäistä
toisiinsa kietoutunutta ihmistä,
täysin eksyksissä.



Kylmä ilma tulvi sisääni sekä suun, että sierainten kautta.
Aikakin jo viiletä, ilman ja minun.
Kuumilla kivillä kävely alkaa jo poltella ikäväntuntuisesti varpaissa.
Olen kyllästynyt myös ruusun piikkejä nyppimästä ihostani,
eivät lähde helposti ja jättävät pitkäksi aikaa ruman punaisen jäljenkin.

Tuuli viilensi mieltä, hidastaen ajatuksen juoksua.
Päätin poiketa kirjainlainaamoon,
jospa jotain mielenkiintoista eteeni sattuisi.

Kiertelin hyllyjä katsellen itselleni mitäänsanomattomia kovakantisia teoksia.
Vaan juoni ei ollutkaan kirjan jota ilmeisimmin hakemaan olin tullut,
joukko lapsukaisia, niin autuaan tietämättömiä osui kohdalleni.
Selailivat satujaan, kertoillen kuvista toisilleen.

Oikein heristin korvani kuulemaan tuon pienen ihmisen kertomaa,
salaa tietenkin.

"Minä tiedän miksi näistä ei ole saatu valokuvaa..
koska niitä ei ole nähty."

Ajatus takertui tuohon lauseeseen.
Todellisuus ei ole vain sitä minkä näkee edessään,
todellisuutta ei voi koskettaa eikä kuvata.

Todellisuutta voi vain elää.




Väsynyt hymy nousi kasvoilleni.
Kyllä vain, tämä neiti kaipaa lapsuutta,
kun todellisuus oli vielä jotain muutakin kuin konkreettista.